Kaiken positiivisuuden ja elämänilon keskelläkin maailma hyppypotkii välillä päin pläsiä.
Eikä sitä voi aina kääntää hyväksi. Ei pidäkään. Negatiiviset tunteet kannattaa kirjoittaa ulos – kirjeiksi läheisille (jotka voi purkautumisen jälkeen tuhota), tajunnanvirraksi itselleen (nämäkin kannattaa tuikata tuleen), itkeä lohduttomasti lattialla polvia halaten, huutaa raivo pihalle, tuntea vihaa ja surua. Muttei ikuisesti.
Rob Brezsnyllä on mainio blogipostaus ”unhappy hourista”, eli onnettomuuden tunnista. Mikä mainio konsepti. Ajatus siitä, että voi varata itselleen varta vasten tunnin, jonka aikana itkee, huutaa ja raivoaa pois kaiken sen pahan mielen mitä on päässyt pään sisään kertymään. Sen jälkeen pieni tuokio jonka aikana miettii opittuja läksyjä, mitä niistä kokemuksista jäi käteen, ja siitä kevein mielin eteenpäin.
Kuulostaa varmasti oudolta jos on tapana kovinkin velloa huonoissa fiiliksissä, mutta meille peruspositiivisille tsemppaajille tulee todellakin tarpeeseen. Aina välillä saa tuntua pahalta – hetken.
