Syitä ihailla itseä

Minulla on mielettömän osaavia, luovia, tietäväisiä, sivistyineitä, karismaattisia, kauniita, musikaalisia ja liikunnallisia ystäviä. Kaikilla kavereillani tuntuu olevan joku supertaito. Pieniä esimerkkejä lähipiirin intohimoista ovat hienojen korujen ja koristeiden askartelu, dokumenttielokuvan työstö, laaja yleissivistys ja kyky keskustella mistä tahansa, osuvien vitsien kertominen tilanteessa kuin tilanteessa, maailman ristiin rastiin kiertäneet, tapahtumista tietäminen (mitä-missä-milloin), eräretkeily jne.

Ihailen heitä. Noita joilla näyttää olevan luontainen taito ja kyky tehdä jotain hienoa, olla joku joka osaa, tietää ja tekee.

Mutta viime vuosina olen tajunnut, että minäkin voin olla yksi heistä. Minullakin voi olla joku taito tai kyky. Täytyy vain löytää jotain mikä kiinnostaa ja innostaa tarpeeksi että siihen jaksaa panostaa. Lahjakkuudella on jokseenkin pieni rooli sen suhteen missä voi olla hyvä. Esim. ei tarvitse olla musikaalinen oppiakseen soittamaan kitaraa – se vain saattaa viedä kauemmin kuin kaverilla.

Onko tärkeää ihailla itseään? Tehdä asioita joita ei uskonut koskaan osaavansa? Mielestäni kyllä. Itselleen piirtää helposti rajat. Minä olen kömpelö, tavallinen ja tylsä. Tai olin, kunnes huomasin voivani valita itseni. Minä voin olla melkein mitä vain (paitsi kaksimetrinen botswanalainen malli tai vanha kiinalainen mies). Itsensä pitää valita. Olla sellainen kuin haluaa. Antaa itselleen syitä ihailla itseään.

Nyt olen se, joka osaa espanjaa, reissaa, ui perhosta, pyörittää tulta, osaa lausua runon ulkomuistista, salsaa, sukeltaa, tuntee mielenkiintoisia ihmisiä, on aktiivinen ja liikunnallinen. Näiden myötä identiteettini on muuttunut aikalailla positiivisempaan suuntaan. Joskus toivon voivani todeta omaavani mainion nimimuistin, olevani se joka tekee hauskoja retkiä, elää ekologisesti… on kiva 🙂

Kuuntelin juuri uimahallin saunassa sivusta yhden mummon ylpeää selostusta miten hänen lapsenlapsistaan yhdellä on loistava muisti -> on hyvä koulussa, toinen on super musikaalinen -> soittaa niin nätisti pianoa ja laulaa, kolmas on liikunnallinen -> pelaa huipusti jalkapalloa. Ja säälin niitä lapsiraukkoja. Jo alle yläasteikäisenä heidän identiteettinsä on määritetty. Heidä on leimattu. Meneeköhän sillä pianonsoittajalla vielä parikymmentä vuotta (kuten meni itselläni) ennen kun hän löytää liikunnallisuutensa? Tai sillä älyköllä ennen kun hän tajuaa voivansa vaikka esittää performanssitaidetta tai kirjoittaa runoja – ei ole pakko edes opiskella insinööriksi.

Inspiraatiota youtube-pätkästä. Siinä ihan normiäijä hooppaa niin että hennompaa hirvittää – ihmisen kapasiteetti on mieletön, suurin muuri on pään sisällä.

Advertisements

Tietoja koralli

S. 1979, reissaaja, hyvää elämää etsimässä. Kirjoitan kahta blogia, yhtä matkoista ja toista elämän oivalluksista. kevennetty.wordpress.com kannella.wordpress.com
Kategoria(t): Elämän tarkoitus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s