Tavallisen naisen talvipyöräily #3

Kolmas talvi ajoa takana, ja vielä hymyilyttää 🙂 Tosin alla olevassa kuvassa oli naama poikkeuksellisen jäässä, harvinainen tapaus saada kuura kuorrutus.

Jos jotain on tässä muutaman vuoden aikana tapahtunut, niin varustelu on lisääntynyt.

Työmatka kasvoi parista kilsasta lähes kymmeneen, ja samalla ajatus ajamisesta töihin työvaatteissa talvella unohtui. Tulee kerrassaan liian hiki. Työpaikan suihku on käytössä noin marraskuusta toukokuulle.

Hankin maastopyörän talviseksi kulkupeliksi, ja kesäksi katupyörän; aikamoinen tason päivitys 14 vuotta vanhan joka kelin hybridin jälkeen, jonka jarrut reistasivat, polkimien kanget viipottivat ja tarakka rämisi.

Maastopyörässä on nastarengas edessä, joka oli hyvinkin riittävä ratkaisu – muutaman kerran kaipasin nastaa myös taakse kun ylämäessä alkoi takarengas sutimaan, mutten niin paljon että olisin sellaista ostanut. Hankin myös kunnolliset Ortliebin pyörälaukut (voin lämpimästi suositella, näihin sain varaosankin kun yksi ruuvi irtosi), jotta ei ole reppua hiostamassa selkää.

Vaikka edelleen olen sitä mieltä, että vähemmälläkin pärjää – siis että juuri ne tavalliset talviulkoiluvaatteet mitä kunkin kaapista löytyy sopivat vallan hyvin pyöräilyyn, niin silti pieni lista omista aarteista:

• Kapea tuubihuivi jossa on alaosa fleeceä ja yläosa ohuempaa kangasta. Lämmittää siis kaulaa, ja tarvittaessa sen saa vedettyä koko naaman suojaksi niin että sen läpi on kiva hengittääkin. Ostin alun perin lumilautailuun, mutta oli lopulta päivittäin käytössä kunnes kelit lämpenivät
• Hanskat jotka kuivuvat nopeasti. Hanskat kastuvat sisältä tosi helposti polkiessa, kiva jos ehtivät kuivumaan ennen kotimatkaa. Tosin voi olla, että olisi saatavissa myös sellaisia jotka eivät kerrassaan kastu…
• Goretex-takki joka aukeaa tarvittaessa kainaloista. Kiva nykiä vetskareita auki kun tulee lämmin sen sijaan, että pitäisi avata rintakehää kylmälle viimalle.
• Kuorihousut jotka pitävät vettä. Tämän talven uutuus minulle, ja vitsit kun on kivaa päästä perille kuivana. Aikaisemmin vain vaihdoin märät housut kuiviin.
• Toppahousut koville pakkasille (silloin kun kuorihousut eivät riitä)
• Lumilautailukypärä on edelleen käytössä, ja sen alle ostin hiihtomyssyn kun korvat palelivat, sitä käytin kovemmilla pakkasilla, ja tuubihuivia vähemmän kylmällä.

Suurempi ongelma tuntui tänä talvena olevan se, että tulee liian kuuma, kuin se, että tulisi liian kylmä. Enkä ole muuten kolmeen vuoteen vielä kertaakaan kaatunut talvella pyörällä, kiitos nastojen. Voin siis edelleen lämpimästi suositella pyöräilyä läpi kelien. Nyt kesälläkin kun auringonpaiste tuli nestemäisenä, ja 90 % kanssapyöräilijöistä kulki mitä ilmeisemmin muilla tavoin töihin, levisi hymy korvasta korvaan tuoksuvan metsän läpi ajaessa ja matoja väistellessä.

Tavallisen naisen talvipyöräily, sis. 10 vinkkiä

Talvipyöräily. Mielikuvissani spandexiin sonnustautuneet sukkulat kiisivät pyryssä autiota pimeää tietä raivolla puskien kinosten läpi. Talvista ulkoilmaa karttavana, toimistotyötä tekevänä ja mukavuudenhaluisena naisena en kokenut lainkaan kuuluvani siihen joukkoon.  Pelkäsin ja  lykkäsin edes kokeilemista. Ajattelin kaatuvani mustalla jäällä, joutuvani kantamaan pyörää puolet matkasta, maistoin veren suussani hyisen sään hengittämisestä…

Vaan ratikassa nuokkuminenkaan ei ollut yhtään kivaa. Hikisenä untuvatakissa yrittäen mahtua omalle penkille talvivaatteiden pullistellessa. Ratikkaan juokseminen jäisillä kaduilla, kireässä pakkasessa odottaminen kun kulkuväline ei tullutkaan. Sekunneiksi nukahtelu koko matkan ajan. Vähemmän liikuntaa -> löystyvät lihakset. Lopulta tajusin, etten voi verrata talvipyöräilyä kesällä fillarointiin, vaan ainoa reilu vertaus on talviratikan epämukavuuksiin.

Niinpä veljeni vaihtoi pyörään nastarenkaat, ja aloitin hyvin varovasti töihin polkemisen löytäen siitä liikkumisen ilon lisäksi vahvan ja elävän tunteen – minä pystyn tähän. Yksikään kauhuskenaario ei toteutunut. En kaatunut, en palellut (sen jälkeen kun sain varusteet kuntoon), nautin ajamisesta ja oman kulkupelin tuomasta vapauden tunteesta. Ehkä ikävintä oli pimeys – mutta ei ratikalla kulkeminen kaamosta poista…

Kokosin vinkkejä ja käytännön huomioita talvipyöräilystä omista kokemuksistani. Netistä löytyy kaikenlaista infoa aiheesta, mutta minua varusteluettelot ja pyörien tekniset yksityiskohdat enemmänkin kauhistuttivat kuin auttoivat, joten ajattelin että tästä saattaisi olla iloa jollekin kaltaiselleni tavikselle joka vasta asiaa varovaisesti harkitsee (disclaimer: en väitä tietäväni aiheesta mitään, vastuu lukijalla 😉

Armas Nishiki 12v. Töölönlahden jäällä aurinkoisena kevättalven päivänä

1) Varaa aikaa. Minulla meni matkoihin aikalailla kauemmin kuin kesäisin, mutta mitäpä tuosta. Parempi polkea kuin venailla ratikkaa paikallaan seisten.

2) Ajovinkkejä: lienee aivan intuitiivista, mutta kerron kuitenkin, että ennen jäätä kannattaa hiljentää, ja sen kohdalla ei tule jarruttaa vahvasti tai kääntyä pikaisesti. Veljeni kannusti tarkoituksella testaamaan muutaman kerran liukkaassa kohdassa kääntymistä jotta saisin tuntumaan erilaiseen alustaan ja se osoittautui mainioksi vinkiksi – vähän niin kuin autokoulun liukasrata 🙂

Ai niin, ja kannattaa pitää peppu penkissä ylämäessä, muuten takarengas sutii ikävästi.

3) Pidä nivelet lämpiminä! Leikkasin vanhoista paksuista polvisukista polvenlämmittimet, koska kankaan painuessa  ihoa vasten huomasin nivelten joutuvan koetukselle. Ruskovilla myy merinovillaisia polvenlämmittimiä hintaan 20 € joka kuulostaa myös hyvältä sijoitukselta.

4) Nastat alle. Yllätyin miten loistavasti nastarenkaat pitävät! Sohjo on paljon pahempi alusta kuin jää, jos noista täytyy valita. Nastat pitävät hienosti liukkaalla (paljon paremmin kuin talvikengät), mutta sohjossa renkaat luisuu ja muljuu.

Jäällä hidastan lähes kävelyvauhtiin, nastat pureutuvat jäähän. Keskityn ohjaamaan suoraan, yritän tietoisesti rentoutua – ja kas, peilijää on ylitetty. Ei kun vauhtia lisää.

5) Valo. Koska kaamos.

6) Vaatteet kohdilleen – eli universaali liikunnanopejen tokaisu ”ei ole huonoja kelejä vaan huonoja varusteita” 😉 Lähtökohtaisesti en halunnut vaihtaa pyöräilyvaatteita toimistovaatteiksi, vaan kerrospukeuduin. Työvaatteet alla, päälle lasketteluvaatteet (toppahousut & kuoritakki). Ei siis saanut hikoilla matkalla jotta työvaatteista ei tulisi haisevia (täysin mahdollista kun polki rauhassa ja päälysvaatteita oli helppo raottaa koska niissä on vetskarit reiden sisäpinnassa ja kainaloissa).

Lumilautakypärä nousi arvoon arvaamattomaan – se kun on jo valmiiksi pehmustettu, ei tarvitse mitään pipovirityksiä alle. Jos ei ole talvikypärää, niin toki tavallinen pyöräilykypärä + kypäräpipo alle ajaisi saman asian.

Myös ne lasketteluhousut olivat kultaiset. Reidet olivat aluksi aivan jäässä kun kuvittelin pärjääväni farkut-legginsit-kombolla.

Ajattelin etukäteen myös pukeutumisen olevan todella monimutkaista, mutta onneksi jokainen päivä on uusi mahdollisuus – muutamassa päivässä löytyi ne kohdat joita paleltaa helposti (polvet, sormet ja posket) ja niille lämmittimet.

7) Ole tarkkana. Kävelijät eivät tajua yhtään katsoa ympärilleen koska pyöräilijöitä on niin vähän ja kevyenliikenteenväylät sohjon peitossa.

8) Rohkeasti ajoradalle. Pyöräteitä ei juurikaan huolleta Helsingissä edes keskustassa. Ainakin oma reittini Hakaniemestä Töölönlahdelle ja siitä baanalle oli aikamoista sohjoa pahimmillaan. Niinpä päädyin usein polkemaan autoille kivasti putsatuilla kuivilla ja tasaisilla ajoradoilla. Kukaan ei edes töötännyt 🙂

9) Tiedä milloin mennä julkisilla. Aamuista 90 % oli aivan mainio pyöräilykeli, mutta silloin tällöin kun aura-auto ei ollut vielä käynyt ja lunta oli polveen…  tai pyöräkellarin edessä  kolalla kasattuja kinoksia, tai pakkasta yli 20 astetta… muutaman kerran, aika harvoin oikeastaan, oli sellainen tilanne ettei kannattanut kerätä traumoja muuten varsin mukavasta fillaroinnista.

10) Ole kiltti pyörälle. Vaihdoin hieman laiskasti vaihteita koska goretex-hanskat tekivät pienten nappuloiden painamisesta hankalaa, mutta kun vein fillarin kesärenkaiden vaihtoon niin sain noottia kuluneista osista. Toki pyörä on jo 12 vuotta vanha, mutta osansa oli varmasti silläkin että runnoin ylämäkiä liian isoilla vaihteilla.

Tulee myös olla antelias ketjuöljyn suhteen ja säilyttää pyörää sisätiloissa.

*

Ihan helppo juttu siis, suosittelen suuresti kokeilemaan! Jos polkupyörä on jo olemassa, niin ainoa oikea satsaus ovat nastarenkaat, jotka maksoivat nettikaupasta tilattuna 60 €, talvivaatteet todennäköisesti löytyy kaikilta tätä pohjoista maata asuttavilta. Hyvä hehkuttaa näin toukokuussa kun lumeen on vielä 8 kk…

Arla vai Harju – Kallion yleiset saunat

Tuli vietettyä nautinnollinen saunailta Arlassa, joten nyt voin verrata hieman Arlaa ja Harjua naisten puolelta. Arla-ilta oli siis su, ja Harju ti.

Harju: valtaisan iso, lähes tyhjä. Parin tunnin aikana kuusi saunojaa. Suihkuja on noin 8, ja lauteille mahtuisi parikin fudisjoukkuetta. Maksaa 12 €, laudeliina 30 senttiä, pyyhkeen vuokra 3 €. Hieman kolkko kokonsa puolesta. Ulkona istutaan avoimen kadun varrella.

Arla: pienempi ja kotoisampi, mutta kyllä siinä se tusina mukavasti kylpi mikä paikalla oli. Suihkuja kaksi. Maksaa 10 €, kankainen laudeliina kuuluu hintaan. Ulkona istutaan sisäpihalla. Ystävällinen palvelu. Auki ke-su.

Naisille suosittelisin näistä Arlaa ennemmin kuin Harjua. Miesten puolella taas vaikutti olevan enemmän meininkiä ja fiilistä Harjussa. Arlassa asiakkaat olivat tasaisen nuoria (20-40), kun taas Harjussa oli iäkkäämpääkin väkeä.

But I love him

Eat Pray Love-kirjassa on paras ohje eroon ikinä:

“But I love him.”
“So love him.”
“But I miss him.”
“So miss him. Send him some love and light every time you think about him, then drop it.”

Olen lähettänyt rakkautta ja valoa maailmalle ehkäpä yhden pienen aurinkovoimalan verran tässä parin vuoden sisään, ja lisää generoituu jatkuvasti. Mutta olen oppinut rakastamaan myös maailmaa ja itseäni. Pysyviä asioita.

Olla itselle hellä

Kaveri linkitti facebookiin Kristin Neffin kovin tieteellisen artikkelin siitä, miksi itselleen kannattaa olla hyvä ja hellä. Myötätuntoinen. Hyväksyä se, ettei voi olla paras kaikessa.

Tämä on mielestäni erityisen mielenkiintoinen aihe siksi, etten ole ikinä koskaan henkilökohtaisesti edes kuvitellut olevani hyvä missään. Olen syntynyt keskitason taapertajaksi. Okei… vuosien myötä olen onnistunut kehittämään poikkeuksellista taitoa esimerkiksi tanssissa, mutta tiedän olevani hyvä vain verrattuna heihin jotka eivät aktiivisesti tanssia harrasta. Tässä on todennäköisesti aika iso kulttuurillinen ero. En tiedä teistä muista, mutta uskoisin, että suomalaiset lapset kasvatetaan nöyremmiksi alun alkaenkin kuin Amerikan serkut.

Joka tapauksessa artikkelin sanoma on erittäin tärkeä. Jos itseään kohtelee hyvin ja rakastaa, niin elämä on onnellisempaa, ja kohtelee myös muita ihmisiä paremmin. Jos jatkuvasti yrittää vakuuttaa itseään siitä, että on loistavan hyvä, niin ei välttämättä pysty iloitsemaan läheisten onnistumisista kun he sattuvatkin olemaan parempia. Jos sen sijaan kokee tehneensä parhaansa ja kunnioittaa itseään koska yritti, niin lopputuloksella ei ole yhtä suurta merkitystä. On lupa myös epäonnistua.

Suorituspaineita voi itselleen kerätä mistä tahansa aiheesta. Tällä hetkellä yritän antaa itselleni luvan hengailla hiljaa, rentoutua brasilialaisella rannalla. Tulee väkisinkin mieleen, että myös minun pitäisi suorittaa jotain matkailijan temppurataa. Vuokrata hevonen, kävellä kolme kilsaa helteessä katsomaan kiveä, valvoa yötä myöten odotellen bileiden alkua, maksaa hiekkamönkijäajelusta… Mutta ei minun tarvitse olla the matkailija. Riittää, että nautin.

To see ourselves positively, we tend to inflate our own egos and put others down so that we can feel good in comparison.

Lainauksessa sanotaan, että nähdäksemme itsemme positiivisesti, me paisutamme omaa egoamme, ja lyttäämme muita, jotta voimme tuntea itsemme paremmiksi. Saan itseni välillä kiinni tällaisista ajatuksista ja jopa teoista. Täytyy olla kovin tarkkana, jotta tajuaa omat motiivit. Esimerkiksi reissatessa saatan ajatella alentuvasti nuorista kolleegoista, jotka häsläävät turistikrääsän ja retkien parissa, vaikka olin ihan samanlainen vielä pari vuotta sitten. Täytyy toppuutella omaa egoa jottei lipsahda typeriä kommentteja.

How can we grow if we can’t acknowledge our own weaknesses?

Miten voimme kasvaa, jos emme tunnusta heikkouksiamme? Välillä vaatii aikamoista itsetutkiskelua löytää heikot kohtansa. Eräs hiljattain tapaamani ihminen sanoi minua itsekkääksi ja ylimieliseksi. Mietin pari päivää mitä hän tarkoitti, kunnes jouduin toteamaan, että hän oli oikeassa. Olin todellakin ollut itsekäs ja ylimielinen. En toki tahallani, vaan siksi, että koin olevani parempi tietyissä asioissa ja koska olin epävarma hänen kiintymyksestään minuun. Asioita, joiden ei pitäisi vaikuttaa siihen miten käyttäydyn muita ihmisiä kohtaan. Koska en tuntenut olevani paras-mahdollinen-minä, olin todellakin yrittänyt ”lytätä” häntä tunteakseni itseni paremmaksi. Tosin olin tehnyt sen niin ovelasti, että oli vaikea edes myöntää, ettei kaikilla sanomisillani ollut ollutkaan hyviä tarkoitusperiä.

No matter how well we do, someone else always seems to be doing it better.

Olen hyväksynyt oman keskinkertaisuuteni aikoja sitten, mutta välillä kun olen hieman kateellinen jonkun täydellisestä vartalosta, huolitellusta ulkomuodosta, upeasta urasta, säkenöivästä taidosta tai kauniista kodista mietin olisinko valmis tekemään asian vaatimat uhraukset. Yleensä en ole. Olen mieluummin keskinkertainen kaikessa, kuin vietän puoli elämää kuntosalilla kaloreita laskien, tai kierrellen kauppoja etsien juuri tiettyyn asukokonaisuuteen sopivia kenkiä, tai enemmän tunteja työpaikalla, tai hurjasti enemmän yhden lajin treeniä tai sisustusliikkeissä ramppaamista. Toki kunnioitan ihmisiä joilla on joko luontaisia lahjoja tai kiinnostusta loistaa, mutta jos ei se tapahdu itsestään, niin yritän nauttia siitä mitä olen.

So what’s the answer? To stop judging and evaluating ourselves altogether. To stop trying to label ourselves as “good” or “bad” and simply accept ourselves with an open heart. To treat ourselves with the same kindness, caring, and compassion we would show to a good friend—or even a stranger, for that matter.

Artikkeli kehottaa lopettamaan itsensä arvostelun ja tuomitsemisen. Hyväksymään itsen avoimin sydämin. Kohtelemaan itseä samalla lempeydellä, huolenpidolla ja myötätunnolla kuin muitakin ihmisiä.

I wasn’t making myself a better person by beating myself up all the time. Instead, I was causing myself to feel inadequate and insecure, then taking out my frustration on the people closest to me.

En kehittänyt itsestäni parempaa arvostelemalla itseäni jatkuvasti. Sen sijaan tunsin itseni epävarmaksi ja rittämättömäksi, ja kohdistin turhautumisen läheisiini.

As I’ve defined it, self-compassion entails three core components. First, it requires self-kindness, that we be gentle and understanding with ourselves rather than harshly critical and judgmental. Second, it requires recognition of our common humanity, feeling connected with others in the experience of life rather than feeling isolated and alienated by our suffering. Third, it requires mindfulness—that we hold our experience in balanced awareness, rather than ignoring our pain or exaggerating it. We must achieve and combine these three essential elements in order to be truly self-compassionate.

This means that unlike self-esteem, the good feelings of self-compassion do not depend on being special and above average, or on meeting ideal goals. Instead, they come from caring about ourselves—fragile and imperfect yet magnificent as we are. Rather than pitting ourselves against other people in an endless comparison game, we embrace what we share with others and feel more connected and whole in the process. And the good feelings of self-compassion don’t go away when we mess up or things go wrong. In fact, self-compassion steps in precisely where self-esteem lets us down—whenever we fail or feel inadequate.

By tapping into our inner wellsprings of kindness, acknowledging the shared nature of our imperfect human condition, we can start to feel more secure, accepted, and alive.

Rajojen siirtäminen

Omia rajoja laajentamalla antaa itselleen luvan olla ja kokea enemmän.

Eräs luennoitsija kertoi hassun esimerkin pari päivää sitten. Ison alueen keskellä on leikkialue lapsille. Muksut leikkivät telineiden lähellä. Iso alue aidataan, jonka jälkeen lapset leikkivät koko alueella aitojen asettamia rajoja myöten.

Olen miettinyt analogiaa paljonkin viime päivinä. Siinä on vissi totuuden siemen. Kun annoin itselleni luvan ”hipihtää”, olla rennompi ja harrastaa mielenkiintoisia asioita, minä muutuin.

Ateistin hengellisyys

Syntymä-ateistille hengellisyydelle avautuminen on ollut pitkä tie, mutta olen hiljalleen alkanut löytämään sille käyttöä omassa elämässä. Oikeastaan kyse oli väärinkäsityksestä – olin ajatellut hengellisyyttä vain osana uskontoa; isän, pojan ja pyhän hengen nimeen.

Wikipediasta ensimmäinen lause termistä ”hengellisyys”:

Hengellisyys voi viitata äärimmäiseen tai materiattomaan todellisuuteen; sisäiseen polkuun, joka mahdollistaa yksilön sisäisen voiman löytämisen tai syvimpien arvojen ja merkityksen, joiden mukaan ihmiset elävät.

Sisäinen voima ja syvät arvot – juuri sitä settiä mitä päässäni pyörittelen ja pohdiskelen.

Hengellisyyteen liittyy kaksi asiaa joille minulla olisi erityisesti käyttöä: sanasto ja rituaalit.

Näin Töölönlahdella joutsenen ja pienen purjeveneen aurinkoisena kesäiltana. Mieleni täytti sana ”blessed”, hetki oli siunattu. Tunsin syyllisyyden pistoksen vaikka käytin sanaa ihan keskenäni omassa päässäni, ikään kuin se olisi uskonnolle varattu sana. Mutta perustavanlaatuista hyvää ja pahaa, sekä syvällisiä kokemuksia usein kuvaa parhaiten  erinnäisiin new age -juttuihin tai kristinuskoon assosioidut sanat. Omaan sanavarastooni kuuluvat ainakin grounded, blessed, centered, connected, kirottu, saatanasta, synti, meditointi, karma ja rukous

En tietenkään voi täysin ohittaa sanojen uskonnollista konnotaatiota, mutta paremman puutteessa haluan rohkeammin käyttää niitä kuvaamaan omia tuntemuksiani ja kokemusmaailmaa. Ilman sanoja on kovin vaikea käsitellä abstrakteja ajatuksia, antaa nimeä sille mitä tuntee.

(Sitä paitsi uskon esimerkiksi rukouksen voimaan. Kun pukee sanoiksi sen mitä haluaa, on sen saavuttaminen paljon todennäköisempää. Toivon ja kiitollisuuden monologi itsensä kanssa parantaa varmasti elämänlaatua – ainakin muistelisin, että kiitollisuuden kokemus ja tavoitteet ovat onnellisuuden indikaattoreita.)

Yleensä uskonnot tarjoavat myös riittejä ja rituaaleja, jotka tarjoavat ajan ja paikan käsitellä tunteita ja tuntea yhteisöllisesti.

Koin erittäin vahvasti Meksikon kuolleiden päivän yli vuosi sitten. Mielestäni Suomessa kuolemasta puhutaan kuiskaten ja melankolisesti. Kuolleiden päivän rituaaleissa taas juhlittiin poistunutta elämää. Tarjottiin heidän lemppari ruokaa ja juomaa, laulettiin lauluja, keräännyttiin haudoille kynttilöiden valossa, juhlittiin, surtiin ja tunnettiin. Sadat ihmiset yhdessä. Samalla sain luvan iloita isäni elämää ja surra kuolemaa. Tarjota hänelle jotain – pienen alttarin. Eiväthän tunteet kulisseja tarvitse, mutta kyllä se vain kummasti auttaa kun aika ja paikka on oikea.

Eräs hiljattain tapaamani luterilainen amerikkalainen kertoi miten USAssa luterilaisen kirkon piirissä on käytössä healing ceremony. Parannuksen seremonia. Ihmiset kokoontuvat isoon tilaan, kynttilöiden loisteessa hiljaa. He voivat mennä yksitellen keskellä olevan alttarin luo rukoilemaan tai meditoimaan tai vain miettimään. Muut voivat mahdollisesti yhtyä kokemukseen laittamalla käden ensimmäisen olkapäälle, ja seuraavien olkapäille muodostaen ihmisverkon. Kuulemma yleinen reaktio on, että keskellä oleva henkilö antaa tilaa surulleen itkien. Eikä siitä tarvitse mitään ikinä puhua jos ei siltä tunnu, mutta ainakin on turvallinen paikka tuntea.

Mistä ateisti saa jotain vastaavaa? Lähin mitä itse olen kokenut on ollut Prometheus-leireillä nuorten kanssa. Jaetut tunteet ovat voimakkaita – tällaisia tilaisuuksia olisi hyvä olla enemmänkin.

Tatuoinnin merkitys

Ei minun ollut tarkoitus tatuoida isäni kuolemaa iholleni, mutta siinä se on – musta ruusu, jonka otin 16-vuotiaana. Se oli tatskaajan valitsema satunnainen kuva, jonka otin koska pysyvä kuva iholla kuulosti hienolta.

Mutta tatuonnin tarina muuttuu. Vuosia myöhemmin on kovin selkeää, että vanhempani maksoivat tatskan minulle vain koska isän kuolemasta oli niin vähän aikaa, ja miten ilmaisin poismenosta aiheutunutta järkytystä eri tavoin myös ulkonäköni kautta.

Kämppikselläni on hieman vastaava tarina. Hän otti aikanaan köynnöksen selkään muistuttamaan itseään siitä, että hän on osa luontoa. Nykyään se muistuttaa häntä silloisesta paikasta ja elämäntilanteesta, ja hän on jatkanut tatuointia merkeillä muista paikoista joissa hän on tuntenut olevansa kotonaan.

Erityisesti avioeron jälkeen tuli suuri hinku lisätä jotain mielenkiintoisampaa omaan ihoon (ruusu on aika tylsä näin aikuisen silmin). En kuitenkaan halunnut ero-tatskaa, ja sehän siitä olisi tullut, olisi se kuva ollut sitten mitä tahansa. Nyt erosta on jo pari vuotta ja olen itsenäinen, onnellinen & vapaa, mutta mietin mitä assosioin mahdolliseen tatskaan vuosien kuluttua, jos sen nyt otan. En siis todellakaan kadu tuota ensimmäistä kuvaa, kunhan olen varovaisempi tulevien suhteen.

Oma pohdinta jatkuu, mutta kaikille teille tatuointeja harkitseville vinkiksi, että kannattaa kuvaa ottaessa miettiä millaista elämä on nyt, ja haluaako muistaa tämän hetken ikuisesti.

Minimalismin elitismi

Tavarasta luopuminen kuulostaa äkkiseltään elitismin vastakohdalta, mutta olen todennut, että suuri syy oman luopumisen helppouteen on se, että tiedän voivani milloin tahansa kävellä kauppaan ja ostaa sen mitä puuttuu. Ei tarvitse säilöä vanhoja vaatteita josko ne vielä joskus mahtuisivat päälle, tai vanhaa kännyä siltä varalta että nykyinen laukeaisi tms. kaapin täytettä.

Kirjoittelen hyvin etuoikeutetusta asemasta. Minulla on kaikkea mitä haluan ja tarvitsen. Olen terve, itsenäinen, henkisesti tasapainoinen, minulla on ammatti ja ura, olen loistavassa iässä… Kaikki on kovin hyvin.

Hyvä analogia lienee ruokaan. Silloin kun sitä oli Suomessa vähän, oli massa muodikasta, nyt kun sitä on lähes kaikkien saatavilla liiaksi asti, on hoikkuus arvostettua. Taustaoletuksena, että kaikilla on varaa hamstrata määrällisesti paljon tavaraa.

Netistä bongaamissani tavaralistoissa (listoja mitä tavaraa henkilöllä on vielä jäljellä) tuntuu aina olevan paljon elektroniikkaa ja merkkivaatteita. Siellä on MacBookit, järkkärikamerat, Kindlet, hybridi-polkupyörät, Adidakset jne… Toki voi olla niinkin, että kun esineitä on vähemmän, niinhin muutamaan voi panostaa rahallisesti enemmän, mutta mitä jos olisikin oikeasti järkevää säästää sitä vanhaa akvaariota, käyttämätöntä herätyskelloa tai toista paria kumisaappaita?

Mielestäni sekä rikkaiden että köyhien – aivan kaikkien – on hyvä miettiä suhdettaan roinaan ja tehdä inventaariota omassa elämässä, mielenkiintoista kuitenkin pohtia erilaisia elämäntilanteita. Esim. millaista on lapsiperheen minimalismi verrattuna sinkkuun tai pariskuntaan jne.

Vailla vakinaista asuntoa – vapaaehtoisesti

Seitsemän muuttoa vuodessa ylittää kai keskiarvot. Väliaikaisesta kimppakämppähuoneesta tai asunnosta toiseen; oikeastaan viimeisimmästä vakkariasunnosta on jo pari vuotta aikaa. Elämä on ollut murroksessa, joten en ole halunnut pesiytyä tai sitoutua mihinkään.

Mikä on muuttunut?

Tavaraa on vähemmän, luonnollisesti, ja se vähenee muutto muutolta. Ei jaksa roudata paikasta toiseen tilpenhööperiä sentimentaalisista syistä tai ilman aitoa tarvetta. Jos en ole jotain vaatetta käyttänyt edellisen muuton jälkeen, niin tuskin tulen käyttämään ennen seuraavaa asuntoa.

Paikan tunnistaminen kodiksi lähtee pienemmistä asioista. Tietokone netissä, omat lakanat sängyllä, paikka hammasharjalle. Nuo ikuiset Ikean pahvilaatikot voisi jotenkin koristella, niin paljon niitä tulee katseltua 😉

Vähien tavaroiden löytäminen ja järjestys on tärkeä. Asuin hetken porukoillani, ja joku siirsi huoneessani tavaroita poissaollessani. Sain kohtauksen. En ollut siis vihainen kenellekään, vaan jouduin ihmeelliseen epävarmuuden tilaan. Ihan kuin koko maailmasta olisi pudonnut pohja, koska en enää tiennyt missä asiat ovat. Mihin laatikkoon kurottaa jotta saisin hiukseni harjattua, mistä löytyy yöpaita tai hammasharja. Opin erityisesti huomioimaan ne tavarat, joita tarvitsen päivittäin. Tiettyjen juttujen täytyy olla käsillä jotta mieli on tyyni.

Pää kestää nykyään muutosta paremmin kuin aikaisemmin. Jossain ihmisen suurten elämänkriisien listassa oli yhtenä kohtana muutto, joka rinnastettiin avioeroon ja lapsen syntymään. Eipä muutot tunnu enää juuri missään (vain hienoista haikeutta silloin tällöin).

Mikä mahdollistaa?

Minulla on aina paikka kotikodissa. Vanhemmille voi mennä jos ei löydykään kämppää. Heidän autotalliinsa voi roudata ne tavarat joita uskoo vielä joskus tarvitsevansa, muttei juuri nyt (he eivät tosin ilahdu). Se tausta luo turvaa.

Perheeni tulee muuttoavuksi pyydettäessä – hieman vastahakoisesti, mutta kuitenkin.

Osoitteeni on vanhemmillani, tosin kaiken mahdollisen postin olen siirtänyt sähköiseen muotoon. Tiliotteet, laskut, palkkanauhan.

Tulot ovat edelleen normaalit, mutta rahaa jää enemmän käytettäväksi kuin ennen – elämänlaatu on parempi.

Mitä hyötyä?

Juttelin tänään erään naisen kanssa joka oli elänyt viisi vuotta kavereiden nurkissa ja siellä täällä (tosin nyt neljä viimeistä vuotta miesystävänsä kanssa ihan normaalisti). Hän kertoi miten opettavaista aikaa se oli. Kulutustottumukset muuttuivat, itsetunto parani, suhde tavaraan muuttui, tavallisuudesta ja rutiineista tuli luksusta.

Jaoimme myös kokemuksen hetkessä elämisestä. Minä vien tämän tietyn tilan maailmassa, missä ikinä olenkin. Kuulun tähän hetkeen. Hänellä oli ollut sellainen vahva oivalluksen hetki risteyksessä talvisessa Petroskoissa. Minulla El Salvadorin pimeällä tiellä rinkka selässä.

Rahaa säästyy muihin juttuihin kun ei ole asuntolainaa tai säännöllistä vuokraa. Väliaikaiset asunnot saa usein aika edullisella kuukausivuokralla, johon kuuluu sähkö, vesi ja netti. Ei tule laitettua pennin jeniä sisustukseen, huonekaluihin tai keittiövälineisiin.

Tutustuu uusiin ihmisiin. Yhdestä vuokraemännästä tuli ystävä, parista kimppakämppä-kämppiksestä on tullut kavereita.

****

Olisinko valinnut nämä monet muutot jos olisin vuosi sitten tiennyt olevani Helsingissä koko vuoden? Kyllä vain. Mitään en vaihtaisi pois 🙂 Vaikka oli se aika rankkaa silloin alussa.

Entä kuinka pitkään voisin kuvitella eläväni näin? Ei aavistustakaan. Oletan, että raja tulee joskus vastaan. Kuuntelen itseäni, ja teen päätöksiä fiiliksen mukaan.

Suosittelen kokeilemaan jos elämäntilanne sallii. Sekä kodista että tavarasta irrottautumista. Silloin todella tuntee olevansa vapaa.